Up she rises as if out of nowhere

Jos saisin valita vain yhden artistin, jonka musiikkia kuuntelisin loppuelämäni, se olisi Kate Bush. Kun on sanottu, että koko länsimainen filosofia on vain reunahuomautuksia Platonin teoksiin, niin samalla tavalla voisi todeta, että koko länsimainen popmusiikki on vain reunahuomautuksia Kate Bushin musiikkiin.

Itse jaan Katen tuotannon karkeasti kahteen osaan: ensimmäinen osa oli vuosina 1978-1993, jolloin Kate oli mielestäni luovimmillaan. Hänen musiikkinsa oli tuolloin aivan uudenlaista; kekseliästä, taiteellista, energistä, älyllistä, herkkää mutta huumorintajuista. Jokainen kappale ja albumi toi mukanaan jotakin uutta ja erilaista. Musiikin lisäksi Kate toi uusia ideoita myös musiikkivideoihinsa ja ainoaksi jääneeseen, vuoden 1979 kiertueeseensa. Hän oli muun muassa ensimmäinen artisti, joka käytti pientä, korvan taakse kiinnitettävää langatonta mikrofonia pystyäkseen laulamaan ja tanssimaan samaan aikaan, sekä vaihtoi esiintymisasua jokaisen kappaleen välillä.

Tätä kautta seurasi kahdentoista vuoden hiljaisuus. Kate ei ole koskaan levitellyt yksityiselämäänsä julkisuudessa, mutta nyt hän tuntui kadonneen kokonaan. Loppujen lopuksi selvisi, että Kate oli saanut lapsen, ja halusi antaa tälle normaalin lapsuuden poissa julkisuuden valokeilasta.

Vuonna 2005 alkoi Katen musiikillisen tuotannon toinen osa, kun hän julkaisi kauan odotetun uuden albumin, Aerialin, ja 2011 levyllisen uudelleen muokkaamiaan vanhoja kappaleitaan sekä levyllisen kokonaan uusia kappaleita, 50 Words for Snowin.

Kun 50 Words for Snow ilmestyi, en jotenkin saanut siitä otetta. Katen uusi musiikki on paljon rauhallisempaa, hiljaisempaa ja sisäänpäin kääntyneempää kuin ennen. Hänen tunnusomainen, omaperäinen äänensäkin (jota on kuvattu mm. ”juuri heliumia sisäänhengittäneen yhdeksänvuotiaan ääneksi") on tietenkin muuttunut niistä ajoista, kun Kate oli vasta parikymppinen. Mutta vaikka esimerkiksi Aerial hurmasi minut heti, 50 Words for Snowiin en vain jotenkin päässyt sisälle.

Mutta sitten! Eilen seikkailin YouTubessa ja löysin yhden tuon levyn musiikkivideon. Ja tadaa, eilen ja tänään olen kuunnellut tuota levyä nonstoppina. En ollut vain ollut aiemmin päässyt oikeanlaiseen tunnelmaan, tällaiseen kun nyt keskellä synkkää marraskuuta, kun pimeä laskeutuu ennen neljää ja kynttilöitä voi poltella aamusta asti. Kuten Aerialin jälkimmäinen puoli, A Sky of Honey, on täydellistä kesäöiden musiikkia, vaatii 50 Words for Snow juuri tällaisen hetken vuodesta iskeäkseen.

Tämä Lake Tahoe -kappaleen video on aivan ihana. Katselin tätä ihan kyyneleet silmissä, kun se on niin koskettava. Nuo varjokuvat on tehty todella taitavasti, ja tämä tekniikka toimii todella hienosti musiikkivideossa. Vink vink videontekijät, tätä voisi kokeilla useamminkin.