Turkistarhaton Suomi

Turkistarhaton Suomi -kampanjan innoittamana ajattelin kirjoittaa aiheesta tännekin. Olen todella innoissani siitä, että kansalaisaloite turkistarhauksen kieltämisestä on saanut jo melkein tarvittavat 50 000 allekirjoitusta. Lain mukaanhan eduskunnan on otettava kansalaisten lakiehdotus käsiteltäväksi, jos siihen on kerätty yli 50 000 allekirjoitusta. Sisäinen pessimistini tosin napisee itsekseen, ettei lakialoite kuitenkaan mene eduskunnassa läpi, kiitos vain keskustalaiset turkistarhauksen puolustajat. Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja minusta on tärkeää, että aiheesta edes syntyy keskustelua lainsäätäjien parissa.

Yleisin kuulemani puolustus turkistarhaukselle on se, että turkistarhaus on monen ihmisen elinkeino. Minusta tämä puolustus on sekä vastenmielinen että naurettava. Ensinnäkin, mitä se kertoo ihmisestä, jos ei pysty keksimään itselleen mitään muuta työtä kuin eläinten nylkeminen? Toiseksi, ei vaatisi kovin paljon ponnisteluita uudelleenkouluttaa turkistarhaajat toiseen työhön ja tarjota heille uudet työpaikat jollakin toisella alalla.

Tähän Turkistarhaton Suomi -projektikin tähtää. Se on ottanut tavoitteekseen saada turkistarhat suljetuiksi kokonaan vuoteen 2025 mennessä. Siirtymäaika on sen verran pitkä, että se varmasti mahdollistaa uuden työn löytymisen kaikille turkiksista ansionsa saaville. Lisäksi lakialoite vaatii kaikkien turkistarhojen tutkimista ja välitöntä sulkemista niille, jotka rikkovat nykyistä lainsäädäntöä turkistarhojen oloista ja eläinten kohtelusta.

Niille, joiden mielestä turkistarhat toimivat eettisesti kestävällä tavalla, en voi muuta kuin pyöritellä silmiäni ja narskutella hampaitani. Miten eläinten pitäminen pikkuriikkisissä häkeissä koko niiden elämän ajan voi olla oikein? Miten joku voi katsoa videota turkiseläimestä, joka pyörii minimaalisessa häkissään ympyrää selvästi järkensä menettäneenä, ja sanoa sen olevan ihan okei? Tai eläimiä, jotka kyyhöttävät sairaina tulehtuneine haavoineen häkkinsä nurkassa kaiken elämänhalunsa menettäneinä? Miten voi olla oikein kasvattaa eläintä tapettavaksi turkin takia, jota ihmiset eivät edes todella tarvitse? Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin.

No, nyt tuolle ahdistavalle ajatukselle voi tehdä jotakin. Kansalaisaloite on avoinna vielä kuukauden ajan, ja tarvitsee vielä lisää allekirjoituksia. Aloitteen voi täyttää ja tulostaa kampanjan sivuilla, josta löytyy myös lisätietoa turkistarhauksesta ja Turkistarhaton Suomi -projektista. Aloitteen voi allekirjoittaa myös lukuisissa keräyspisteissä, jotka löytyvät noilta sivuilta, mm. monessa kirjastossa ja Body Shop -myymälöissä. Facebookkaajat voivat tykätä kampanjasta täällä. Ja tiedon levittäminen ja kavereille vihjaaminen auttaa tietysti myös!

Uudenlaisia elämyksiä

Olin eilen ensimmäisissä sitseissäni, Makulan (Maailman kulttuurien laitoksen) järjestämissä yhteissitseissä, ja oli ehkä hauskin ilta ikinä! Tapasin sekä vanhoja kavereita että sain uusia, nauroin kyyneleet silmissä, lauloin ääneni käheäksi ja, no, olin loppuillasta aivan tuhannen lärvit, mutta sehän kuuluu sitsien henkeen. :D Erityisen kivaksi illan teki se, että olin jo pari viikkoa ehtinyt panikoida kaikkea mahdollista kyseisiin juhliin liittyen, mutta pelkoni osoittautuivatkin turhiksi. Ehkä voisin jo lopettaa tämän sosiaalisten tilanteiden pelkäämisen, kun kaikki menee yleensä kuitenkin hyvin.

Sitsailun ohella olenkin lähinnä vain yrittänyt päntätä ensi viikon tentteihin ja siivota kaappeja kaikesta turhasta. Makuuhuoneen nurkassa odottaa kiitettävä kasa vaatteita huuto.nettiin laitettavaksi, kunhan vain saan senkin aikaiseksi. Tekisi hirveästi mieli heittää kaikki turha tavara pois ja sitten sisustaa kotia, täällä kun on kaikki niin kesken, vaikka olenkin asunut nykyisessä asunnossani jo yli vuoden. Eniten ärsyttää nämä likaisenvalkoisenharmaat seinät, joita en ole jaksanut maalata. No, kuulemma hitaasti hyvä tulee.

Löysin muuten sattumalta yhden aivan loistavan ihanan leffan. Ranskan kurssia varten piti nimittäin katsoa jokin ranskankielinen elokuva ja tehdä siitä pieni kirjoitelma. Muistin, että minun on jo pieni ikuisuus pitänyt katsoa belgialais-ranskalainen elokuva nimeltä Séraphine, joka perustuu taidemaalari Séraphine Louis'n (taiteilijanimeltään Séraphine de Senlis) elämään. Oikeastaan elokuva ei juurikaan kuvaa Séraphinen elämäntarinaa, vaan keskittyy hänen luomisprosessiinsa - ja hyvä niin, koska nimenomaan se teki kyseisestä elokuvasta niin mielenkiintoisen ja voimakkaan.

Séraphine Louis (1864-1942) oli köyhä siivooja ja pyykkäri, joka eli koko elämänsä pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä. Elokuvassa hänet kuvataan keski-ikäisenä, homssuisena ja hiljaisena naisena, jossa ei ulkoisesti arvaisi olevan mitään poikkeuksellista. Mutta hänen sisällään palaa kiihkeä luomisvimma, jota hän purkaa maalaamalla pienessä huoneessaan halvoille materiaaleille itse valmistamillaan väreillä. Hän ei maalaa rahan tai maineen takia: itse asiassa kukaan ei edes tiedä hänen tekevän taidetta.

Eräänä päivänä kylään saapuva taidekeräilijä Wilhelm Uhde törmää sattumalta Séraphinen maalauksiin. Hän huomaa Séraphinen lahjakkuuden ja lupaa auttaa Séraphinea saamaan maalauksensa Pariisin gallerioihin. Mutta ensimmäisen maailmansodan ja suuren pörssiromahduksen takia Uhde joutuu hautaamaan suunnitelmansa ja lähtemään Ranskasta. Hän kuitenkin palaa kolmentoista vuoden jälkeen, ja hämmästyksekseen saa tietää Séraphinen yhä maalaavan. Tällä kertaa hän pystyy täyttämään lupauksensa, ja Séraphine saa tunnustusta taidepiireissä.

Séraphine ei kuitenkaan itse pääse nauttimaan työnsä hedelmistä. Hän ei osaa pitää huolta saamistaan rahoista, ja hänen mielenterveyden ongelmansa, jotka ilmeisesti ovat olleet läsnä koko hänen elämänsä ajan, pahenevat psykoosiksi. Séraphine eli elämänsä kymmenen viimeistä vuotta mielisairaalassa.

Elokuva on rytmiltään hidas ja mietiskelevä, ja antaa kauniisti tilaa Ranskan maalaismaisemille ja Séraphinen hiljaiselle kiihkolle. Yolande Moreau tekee häkellyttävän hienon suorituksen syrjäänvetäytyvänä mutta luomisvoimaisena taiteilijana. Ja tietysti elokuva tekee hienon työn nostaessaan esiin unohdetun maalarin, joka olisi toisenlaisissa olosuhteissa saattanut nousta yhdeksi suurimmista ranskalaisista taiteilijoista. Itsekin innostuin Séraphine de Senlis'n taiteesta nähtyäni tämän elokuvan.

 

Séraphine de Senlis'n maalaukset ovat täynnä värikylläisiä kukkia, puita ja hedelmiä. Ne ovat kuitenkin kaukana rauhallisista asetelma- tai maisemamaalauksista, vaan taiteilija tuntuu maalanneen esiin elämän ikuisen voiman, joka läpäisee pienimmätkin ja herkimmätkin kasvit. Séraphinen maalaukset kuhisevat ja kihisevät elämää - kukat ja hedelmät ovat kuin kiemurtelevia toukkia ja hyönteisiä, jotakin floran ja faunan sekaista tuntematonta, uutta elämänmuotoa. Ne tuntuvat imaisevan katselijan sisäänsä pyörryttävällä voimallaan.

Helene!

Ateneumissa on 14.10. asti esillä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) juhlanäyttely, jossa on esillä yli 300 teosta Schjerfbeckin yli 70-vuotisen uran ajalta. Näyttely oli, kuten saattoi odottaakin, häkellyttävän kaunis ja hienosti ripustettu, mutta laajuutensa takia myös melko uuvuttava. Oman väsyttävän lisänsä antoi ihmistungos, joiden takia lempitaulujensakaan edessä ei jaksanut viivytellä kovin kauaa, kun remuavat eläkeläisjengit riekkuivat korvanjuuressa. Näyttely on kuitenkin viimeisen viikon auki pidennetyillä aukioloajoilla, joten jos sen aikoo katsastaa, kannattaa valita vähän myöhäisempi aika.

Näyttely alkaa Schjerfbeckin 1880-luvun realismin tyylisuuntaa edustavilta historia-aiheisista maalauksista. Niissä kuitenkin näkyy jo nuoren Helenen kiinnostus nimenomaan yksilön, usein naisen tai lapsen, kuvaamiseen. Samoin kiinnostus muotokuvien ja asetelmien maalaamiseen oli jo syttynyt. Kävin melko nopeasti läpi nämä historia- ja uskonnolliset maalaukset sekä Helenen Ranskan-vuosien naturalistiset maalaukset, ja siirryin 1900-luvun alkuvuosikymmenien teoksiin. Tässä vaiheessa Helenen ilmaisu muuttui ulkoisesti yksinkertaisemmaksi, mutta tunteeltaan syvemmäksi. Väripinnat kasvoivat tasaisiksi ja suuriksi, ja Helene raaputti ja hioi öljymaalaustensa pintaa poistaakseen kiillon ja luodakseen utuisia, hehkuvia pintoja.

Helene Schjerfbeck: Sirkustyttö, 1916

Helene Schjerfbeck: Punaiset omenat, 1915

Kiehtovinta oli seurata Helenen omakuvien sarjaa läpi vuosikymmenten. 1880-luvun omakuvien rusoposkinen tyttö muuttui vähitellen yhä kulmikkaammaksi ja värittömämmäksi. Valitsemistani kuvista kolmessa ensimmäisessä (1884-1885, 1912 ja 1915) Schjerfbeck on pukeutunut vaaleaan, hänen hiuksensa ovat kiharat ja hieman kurittomat. Vaikka omiin ajatuksiinsa vaipuneen Helenen katse suuntautuu katsojan ohi, poskilla, huulilla ja korvilla palaa kuitenkin sisäisestä palosta kertova puna.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1884–1885

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1912

Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva, 1915

Neljännessä ja viidennessä omakuvassa (1934 ja 1937-44, josta löysin vain huonolaatuisen kuvan) väri on paennut taiteilijan kasvoilta ja vaatteista. Viidennessä kuvassa väriä ei ole enää edes taustalla, vaan ainoastaan enää pikku hiukkanen paletilla. Eniten on valkeaa ja sinistä, hengen ja aineettoman värejä (sekä samaan aikaan itsenäisyyttään puolustavan Suomen värejä), räiskyvää keltaista enää vain hiukkanen, ja intohimon punaa niin vähän, että sitä tuskin huomaa.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1934

Helene Schjerfbeck: Omakuva paletteineen, 1937-44

Punatäpläisessä omakuvassa ennen niin räiskyvää luovuuden punaa on vain pieni häivähdys huulella. Taiteilija on enää mustapukuinen, hiukseton, luurankomainen hahmo, joka näyttää lähes läpinäkyvältä. Helenen viimeiseksi jääneessä omakuvassa jäljellä ovat vain karut hiilellä piirretyt ääriviivat. Läsnä ovat enää musta ja valkoinen, kuoleman ja ikuisuuden sävyt.

Helene Schjerfbeck: Punatäpläinen omakuva, 1944

Helene Schjerfbeck: Omakuva, valoa ja varjoa, 1945

Erityinen sensaatio oli tietysti ennen tuntemattoman Schjerfbeckin teoksen löytyminen toisen maalauksen alta. Molemmat olivat loppuun asti tehtyjä, mutta jostakin syystä Schjerfbeck oli päättänyt peittää nyt löytyneen maalauksen ompelemalla myöhemmän maalauksen aiemman päälle. Tämä herätti heti mielenkiintoni ja kyseinen mysteeri jäi kummittelemaan tajuntaani. Mielestäni vanhempi, äitiä ja lasta kuvaava teos on merkittävämpi kuin myöhempi Raaseporin maisema. Varmasti Schjerfbeck, niin kuin useimmat ajan taiteilijat, maalasivat toisinaan vanhan teoksensa päälle uuden, varsinkin kun talous oli tiukilla tai materiaaleja ei jostain syystä saanut. Tai jos vanha teos ei miellyttänyt, se oli helppo hävittää. Mutta miksi ommella uusi teos vanhan päälle? Schjerfbeck selvästi piti vanhaa maalausta säilyttämisen arvoisena, mutta halusi jostain syystä peittää sen. Miksi?

Miksi Helene Schjerfbeck piilotti tämän maalauksen?

Kun näin tämän teoksen näyttelyssä, tiesin kyllä, miksi itse piilottaisin kyseisen maalauksen, jos olisin sen tekijä. Tuon lapsen katse nimittäin tuntuu sisältävän tuhat tunnetta ja kysymystä. Se on hyvin voimakas, se tunkee läpi ja vaatii. Ehkä lapseton Schjerfbeck ei kestänyt tätä katsetta, muttei voinut sitä tuhotakaan.

Syysaurinkoa

Viime viikonloppu oli pitkästä aikaa stressitön ja rauhallinen, koska olin saanut tehtyä kaikki läksyt ynnä muut opiskelujutut valmiiksi viikon aikana. Harvinaista minulle, yleensä teen asiat vasta viime hetkellä. Sunnuntaina olikin pitkästä aikaa aurinkoinen, sateeton iltapäivä, ja lähdin kävelylle Vanhankaupunginlahdelle. Matka kulki läpi Annalan kartanon puutarhan, ja ihastus! Puutarhan laidalla käyskenteli maailman suloisin pieni valkoinen poni, joka oikein hohti auringossa.

Taikaponi! Tai ainakin poni.

Olisi tehnyt mieli silittää sitä, mutta en uskaltanut. :D Kaikki hevosensukuiset on vähän pelottavia, tuntuu aina että kohta ne potkaisee tai ainakin puree.

Pitkän kävelylenkin jälkeen oli ihana palata kotiin mausteisen keiton lämmitettäväksi. Tein Hesarin ohjeesta vähän muokattua mausteista porkkanakeittoa, nams. Ohje kotikokeille:

Mausteinen porkkana-omenakeitto
(3-4 annosta)

700 g porkkanaa
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 omena
1 rkl raastettua tuoretta inkivääriä
1 rkl öljyä
1 l vettä
2 rkl kasvisfondia
1 tl kuminaa
1/2 tl kanelia
1/2 tl muskottipähkinää
1/4 tl cayennepippuria
1 dl turkkilaista jogurttia
suolaa, mustapippuria

Kuori ja pilko porkkanat, sipuli ja valkosipuli. Kuori ja pilko omena. Kuumenna kattilassa öljy ja kuullota sipuli, valkosipuli ja inkivääri. Lisää porkkana ja kuullota hetki. Lisää vesi, fondi, omena ja mausteet. Kiehauta ja anna porista keskilämmöllä noin puoli tuntia tai kunnes porkkanat ovat kypsiä. Lisää hieman vettä, jos keitto vaikuttaa liian sakealta. Soseuta tehosekoittimella (blenderi ajaa hyvin asian), kuumenna tarvittaessa uudestaan ja lisää joukkoon jogurtti. Mausta suolalla ja mustapippurilla maun mukaan.

Tämän viikon olenkin sitten vain tehnyt koulujuttuja, ja eilen katsastin Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Se oli kaunis mutta uuvuttava, mutta siitä voisin kirjoittaa erikseen myöhemmin.