Blingiä talveen

Olen ollut koko joulukuun niin väsynyt, etten ole hirveästi blogiinkaan jaksanut kirjoittaa. Kaikkea kivaa on kyllä tapahtunut, mutta ehkä parin viikon takainen ostoslista on kuitenkin aika kuvaava - listalla oli jouluvalot, herätyslamppu, kynttilöitä, lämpöpohjalliset kenkiin ja villasukat. Siis valoa ja lämpöä, siinä suunnilleen kaikki mitä ihminen tarvitsee keskellä lumituiskua ja pakkasta.

Nyt joulua kohti olen kuitenkin piristynyt. Tentit meni kunniallisesti läpi, jouluostokset on tehty ja edessä vielä yli kolme viikkoa joululomaa. Tänään piristin itseäni katsomalla Teemalta San Franciscon baletin tulkinnan jouluisesta perinteestä eli Pähkinänsärkijästä. Ja se oli ihana! Lavasteet ja puvut olivat niin kauniisti tehty, että unohduin vain tuijottelemaan niitä. Ai niin, ja oli tanssijatkin tietysti hyviä. :D Paitsi että olin pettynyt siitä, että suosikkini Makeishaltijatar oli aika pliisu ja tylsä. Minusta Makeishaltijattaren puvussa ja kulisseissa pitäisi olla reilusti blingiä ja höttöä, kuten yllä olevassa Royal Ballet'n versiossa, mutta San Franciscon tulkinta oli turhankin riisuttu.

Suosittelen edes vilkaisemaan tuota Pähkinänsärkijää, koska vaikkei baletista välittäisikään, niin Pähkinänsärkijä on niin hauska, viihdyttävä ja monipuolinen, että luulisi kaikkien löytävän siitä jotakin itseään miellyttävää.

Kimaltelevaa joulun odotusta kaikille!

Kiss Blondie Goodbye

 

Talvi tuli sitten oikein kertaheitolla joulukuun kunniaksi. Onneksi eilen oli vapaapäivä, joten saatoin vain makoilla viltin alla koko päivän ja katsella, kun lumimyrsky muutti mustan valkoiseksi. Hauska oli myös katsella kissoja, jotka ihmettelivät parvekkeen vallannutta lumikinosta. En oikein tiedä mitä hallusinaatioita lumi niille aiheuttaa, mutta kovasti ne oli jotakin myyriä saalistavinaan sieltä lumen alta. Varsinkin Kiki tykkää aurata lumikinosta ja syöksyä kuvitteellisten lumihiirien kimppuun. Ja sitten pitää tietysti rynnätä hirveällä vauhdilla sisään tassuja ravistelemaan, kun lumi onkin kylmää ja märkää.

En ole saanut kirjoitettua blogiin mitään järkevää viime aikoina, koska mut on vallannut jonkinlainen monomania hiuksiani kohtaan. Olen nimittäin aiemmin värjännyt ja leikannut hiuksiani sillä periaatteella, että antaa mennä vaan, tuli mitä tuli. Pienempiä hiuskriisejä on siis ollut aiemminkin näiden mun kokeilujen takia, mutta sitten, aivan yllättäen, tapahtui The Suuri Hiuskatastrofi.

Olen siis ollut nyt blondina puolisentoista vuotta, viimeiset puoli vuotta ihan platinablondina. Olen tykännyt tästä vaaleudesta enemmän kuin mistään muusta väristä aiemmin. Olo on kotoisa blondina ja kuulemma tämä väri myös sopii mulle. No, olen siis huoletta värjännyt tummanruskeaa juurikasvuani 3-4 viikon välein, koska hiukseni kasvavat nopeasti ja tumma juurikasvu platinanvaaleassa tukassa on aika järkyttävän ruma näky. Tietysti olen kuullut, että jos hiuksia vaalentaa liian monta kertaa, hiukset hapertuvat ja kuulemma voivat jopa katketa. Olisi ehkä pitänyt uskoa, mutta ei, itsepäisesti värjäilin vain menemään... kunnes vaalensin juurikasvuani sen vihoviimeisen kerran. Tuloksena oli se, että hiuksia huuhdellessa viemäriin valui värinpoistoaineen lisäksi myös 1/3 hiuksistani. Ei ehkä tarvitse selittää, miten järkyttävää on, kun vetää sormilla hiusten läpi ja käteen irtoaa kourakaupalla hiuksia. Nyt mulla on siellä täällä sellaisia parin sentin pituisia tuppoja niissä kohdissa, joissa hius on palanut poikki.

Vahingosta viisastuneena totesin, ettei blondiin ole enää paluuta. Kun juurikasvu on kasvanut sellaiseksi, ettei edes myssy päässä voi enää kulkea, aion värjätä hiukset tummemmaksi - muutakaan en oikein voi. Ajattelin värjätä hiukset lähelle omaa väriä ja sen jälkeen käyttää vain kevytvärejä tai sävyteshampoota. Toinen vaihtoehto on jatkaa kestovärillä värjäilyä, mutta väri ei saa olla kuin enintään asteen omaa väriä vaaleampi, koska muuten joutuisin käyttämään värinpoistoa, ja sitähän hiukseni eivät todistettavasti kestä...

Ainoa hyvä puoli tässä hiuskriisissä on se, että saan kokeilla taas uutta hiusväriä, jee! Oikeastaan mulla on kolme vaihtoehtoa mielessä: kullanruskea (eli mun oma väri), kupariin taittava kullanruskea tai punainen. 

Kuvaoksennus inspiroivista hiusväreistä, silvuplee:

Kullanruskea

 

Kullanruskea kuparilla

 

 

Punainen

Kaikki nuo värit ovat ihania ja sopivat kantajilleen niin hyvin, etten millään osaa valita! Mielipiteitä, ajatuksia, suosikkeja, anyone?

Up she rises as if out of nowhere

Jos saisin valita vain yhden artistin, jonka musiikkia kuuntelisin loppuelämäni, se olisi Kate Bush. Kun on sanottu, että koko länsimainen filosofia on vain reunahuomautuksia Platonin teoksiin, niin samalla tavalla voisi todeta, että koko länsimainen popmusiikki on vain reunahuomautuksia Kate Bushin musiikkiin.

Itse jaan Katen tuotannon karkeasti kahteen osaan: ensimmäinen osa oli vuosina 1978-1993, jolloin Kate oli mielestäni luovimmillaan. Hänen musiikkinsa oli tuolloin aivan uudenlaista; kekseliästä, taiteellista, energistä, älyllistä, herkkää mutta huumorintajuista. Jokainen kappale ja albumi toi mukanaan jotakin uutta ja erilaista. Musiikin lisäksi Kate toi uusia ideoita myös musiikkivideoihinsa ja ainoaksi jääneeseen, vuoden 1979 kiertueeseensa. Hän oli muun muassa ensimmäinen artisti, joka käytti pientä, korvan taakse kiinnitettävää langatonta mikrofonia pystyäkseen laulamaan ja tanssimaan samaan aikaan, sekä vaihtoi esiintymisasua jokaisen kappaleen välillä.

Tätä kautta seurasi kahdentoista vuoden hiljaisuus. Kate ei ole koskaan levitellyt yksityiselämäänsä julkisuudessa, mutta nyt hän tuntui kadonneen kokonaan. Loppujen lopuksi selvisi, että Kate oli saanut lapsen, ja halusi antaa tälle normaalin lapsuuden poissa julkisuuden valokeilasta.

Vuonna 2005 alkoi Katen musiikillisen tuotannon toinen osa, kun hän julkaisi kauan odotetun uuden albumin, Aerialin, ja 2011 levyllisen uudelleen muokkaamiaan vanhoja kappaleitaan sekä levyllisen kokonaan uusia kappaleita, 50 Words for Snowin.

Kun 50 Words for Snow ilmestyi, en jotenkin saanut siitä otetta. Katen uusi musiikki on paljon rauhallisempaa, hiljaisempaa ja sisäänpäin kääntyneempää kuin ennen. Hänen tunnusomainen, omaperäinen äänensäkin (jota on kuvattu mm. ”juuri heliumia sisäänhengittäneen yhdeksänvuotiaan ääneksi") on tietenkin muuttunut niistä ajoista, kun Kate oli vasta parikymppinen. Mutta vaikka esimerkiksi Aerial hurmasi minut heti, 50 Words for Snowiin en vain jotenkin päässyt sisälle.

Mutta sitten! Eilen seikkailin YouTubessa ja löysin yhden tuon levyn musiikkivideon. Ja tadaa, eilen ja tänään olen kuunnellut tuota levyä nonstoppina. En ollut vain ollut aiemmin päässyt oikeanlaiseen tunnelmaan, tällaiseen kun nyt keskellä synkkää marraskuuta, kun pimeä laskeutuu ennen neljää ja kynttilöitä voi poltella aamusta asti. Kuten Aerialin jälkimmäinen puoli, A Sky of Honey, on täydellistä kesäöiden musiikkia, vaatii 50 Words for Snow juuri tällaisen hetken vuodesta iskeäkseen.

Tämä Lake Tahoe -kappaleen video on aivan ihana. Katselin tätä ihan kyyneleet silmissä, kun se on niin koskettava. Nuo varjokuvat on tehty todella taitavasti, ja tämä tekniikka toimii todella hienosti musiikkivideossa. Vink vink videontekijät, tätä voisi kokeilla useamminkin.

Mission impossible: onnistunut kissakuva

Nuorempi kissani on ollut minulla nyt puolisen vuotta, eikä minulla ole vieläkään siitä kunnollista kuvaa, syy yllä. Joka kerta, kun yritän hiipiä sen lähelle ottamaan kuvaa, kissa riehaantuu ja sen reaktio on luokkaa mitämitämitäsäoikeinteetmikätääkamerajuttuonwuhuumitenjännää!

No, ehkä sitten toisen puolen vuoden kuluttua.

Sisäinen solarium on sammunut

Olen aloittanut uuden postauksen vaikka kuinka monta kertaa, mutten ole päässyt alkua pidemmälle. Ei tule mieleen muuta kuin ikäviä asioita ja valituksen aiheita, ja blogin pitäminen mukavista aihesta tuntuu lähinnä naurettavalta, kun arkipäiväisetkin tehtävät ovat liian vaikeilta. Herääminen aikaisin, opiskelu, siivoaminen, pyykinpesu, kaupassa käyminen, ruoanlaitto, laskujen maksaminen, liikunta... Ei vain jaksapystykykene juuri nyt.

Ehkä voisin kuitenkin ryhdistäytyä ja miettiä joitain ilahduttavia asioita viime ajoilta. Tässä nyt muutamia:

Night Visions
Maailmankaikkeuden päräyttävin elokuvafestivaali, jossa tosin kävin tänä vuonna katsomassa vain yhden leffan, The Seasoning Housen. Itse elokuva oli ihan ok, ei tosin genressään mikään paras tai omaperäisin, mutta mielenkiintoinen kuitenkin. Parasta oli tietysti hyvä seura ja tunnelma.

Downton Abbey

Yksi ihanimmista sarjoista ikinä, ja kolmas tuotantokausi alkaa Ylellä kohta! Viihdyttävä juoni, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja tietysti upeat vaatteet, kampaukset ja kartano sisustuksineen - niistä on hyvä TV-sarja tehty. Lempihahmoni on loistava Maggie Smith vanhana ja vanhanaikaisena Lady Granthamina, jolle on myös kirjoitettu sarjan hauskimmat repliikit:

"I couldn't have electricity in the house, I wouldn't sleep a wink. All those vapors floating about."

"Of course it would happen to a foreigner. No Englishman would dream of dying in someone else's house."

Kissat
Piristävät jokaista päivääni. Kattien tempauksia on niin hauska seurata. Tai ei niiden oikeastaan tarvitse tehdä mitään, ne ovat niin söpöjä pelkästään nukkuessaankin.

Oh hiz!

Ruoanlaitto ja leipominen
Uusin intohimoni. Mutustelenkin tässä juuri uunilämmintä karpalo-mantelimuffinsia teen kera, nam nam. Jos yhtäkkiä rikastuisin, niin ruoka olisi varmasti ensimmäinen asia, johon tuhlaisin. Kokkaaminen ja leipominen oikein pitkän kaavan kautta käy parhaimmillaan meditaatiosta. Minulla on keittiön yläkaapissa kokonainen hylly omistettuna sekalaisille resepteille, jotka odottavat lajittelemista ja testaamista.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, toivottavasti ensi kerralla vähän positiivisemmalla mielellä.

Turkistarhaton Suomi

Turkistarhaton Suomi -kampanjan innoittamana ajattelin kirjoittaa aiheesta tännekin. Olen todella innoissani siitä, että kansalaisaloite turkistarhauksen kieltämisestä on saanut jo melkein tarvittavat 50 000 allekirjoitusta. Lain mukaanhan eduskunnan on otettava kansalaisten lakiehdotus käsiteltäväksi, jos siihen on kerätty yli 50 000 allekirjoitusta. Sisäinen pessimistini tosin napisee itsekseen, ettei lakialoite kuitenkaan mene eduskunnassa läpi, kiitos vain keskustalaiset turkistarhauksen puolustajat. Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja minusta on tärkeää, että aiheesta edes syntyy keskustelua lainsäätäjien parissa.

Yleisin kuulemani puolustus turkistarhaukselle on se, että turkistarhaus on monen ihmisen elinkeino. Minusta tämä puolustus on sekä vastenmielinen että naurettava. Ensinnäkin, mitä se kertoo ihmisestä, jos ei pysty keksimään itselleen mitään muuta työtä kuin eläinten nylkeminen? Toiseksi, ei vaatisi kovin paljon ponnisteluita uudelleenkouluttaa turkistarhaajat toiseen työhön ja tarjota heille uudet työpaikat jollakin toisella alalla.

Tähän Turkistarhaton Suomi -projektikin tähtää. Se on ottanut tavoitteekseen saada turkistarhat suljetuiksi kokonaan vuoteen 2025 mennessä. Siirtymäaika on sen verran pitkä, että se varmasti mahdollistaa uuden työn löytymisen kaikille turkiksista ansionsa saaville. Lisäksi lakialoite vaatii kaikkien turkistarhojen tutkimista ja välitöntä sulkemista niille, jotka rikkovat nykyistä lainsäädäntöä turkistarhojen oloista ja eläinten kohtelusta.

Niille, joiden mielestä turkistarhat toimivat eettisesti kestävällä tavalla, en voi muuta kuin pyöritellä silmiäni ja narskutella hampaitani. Miten eläinten pitäminen pikkuriikkisissä häkeissä koko niiden elämän ajan voi olla oikein? Miten joku voi katsoa videota turkiseläimestä, joka pyörii minimaalisessa häkissään ympyrää selvästi järkensä menettäneenä, ja sanoa sen olevan ihan okei? Tai eläimiä, jotka kyyhöttävät sairaina tulehtuneine haavoineen häkkinsä nurkassa kaiken elämänhalunsa menettäneinä? Miten voi olla oikein kasvattaa eläintä tapettavaksi turkin takia, jota ihmiset eivät edes todella tarvitse? Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin.

No, nyt tuolle ahdistavalle ajatukselle voi tehdä jotakin. Kansalaisaloite on avoinna vielä kuukauden ajan, ja tarvitsee vielä lisää allekirjoituksia. Aloitteen voi täyttää ja tulostaa kampanjan sivuilla, josta löytyy myös lisätietoa turkistarhauksesta ja Turkistarhaton Suomi -projektista. Aloitteen voi allekirjoittaa myös lukuisissa keräyspisteissä, jotka löytyvät noilta sivuilta, mm. monessa kirjastossa ja Body Shop -myymälöissä. Facebookkaajat voivat tykätä kampanjasta täällä. Ja tiedon levittäminen ja kavereille vihjaaminen auttaa tietysti myös!

Uudenlaisia elämyksiä

Olin eilen ensimmäisissä sitseissäni, Makulan (Maailman kulttuurien laitoksen) järjestämissä yhteissitseissä, ja oli ehkä hauskin ilta ikinä! Tapasin sekä vanhoja kavereita että sain uusia, nauroin kyyneleet silmissä, lauloin ääneni käheäksi ja, no, olin loppuillasta aivan tuhannen lärvit, mutta sehän kuuluu sitsien henkeen. :D Erityisen kivaksi illan teki se, että olin jo pari viikkoa ehtinyt panikoida kaikkea mahdollista kyseisiin juhliin liittyen, mutta pelkoni osoittautuivatkin turhiksi. Ehkä voisin jo lopettaa tämän sosiaalisten tilanteiden pelkäämisen, kun kaikki menee yleensä kuitenkin hyvin.

Sitsailun ohella olenkin lähinnä vain yrittänyt päntätä ensi viikon tentteihin ja siivota kaappeja kaikesta turhasta. Makuuhuoneen nurkassa odottaa kiitettävä kasa vaatteita huuto.nettiin laitettavaksi, kunhan vain saan senkin aikaiseksi. Tekisi hirveästi mieli heittää kaikki turha tavara pois ja sitten sisustaa kotia, täällä kun on kaikki niin kesken, vaikka olenkin asunut nykyisessä asunnossani jo yli vuoden. Eniten ärsyttää nämä likaisenvalkoisenharmaat seinät, joita en ole jaksanut maalata. No, kuulemma hitaasti hyvä tulee.

Löysin muuten sattumalta yhden aivan loistavan ihanan leffan. Ranskan kurssia varten piti nimittäin katsoa jokin ranskankielinen elokuva ja tehdä siitä pieni kirjoitelma. Muistin, että minun on jo pieni ikuisuus pitänyt katsoa belgialais-ranskalainen elokuva nimeltä Séraphine, joka perustuu taidemaalari Séraphine Louis'n (taiteilijanimeltään Séraphine de Senlis) elämään. Oikeastaan elokuva ei juurikaan kuvaa Séraphinen elämäntarinaa, vaan keskittyy hänen luomisprosessiinsa - ja hyvä niin, koska nimenomaan se teki kyseisestä elokuvasta niin mielenkiintoisen ja voimakkaan.

Séraphine Louis (1864-1942) oli köyhä siivooja ja pyykkäri, joka eli koko elämänsä pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä. Elokuvassa hänet kuvataan keski-ikäisenä, homssuisena ja hiljaisena naisena, jossa ei ulkoisesti arvaisi olevan mitään poikkeuksellista. Mutta hänen sisällään palaa kiihkeä luomisvimma, jota hän purkaa maalaamalla pienessä huoneessaan halvoille materiaaleille itse valmistamillaan väreillä. Hän ei maalaa rahan tai maineen takia: itse asiassa kukaan ei edes tiedä hänen tekevän taidetta.

Eräänä päivänä kylään saapuva taidekeräilijä Wilhelm Uhde törmää sattumalta Séraphinen maalauksiin. Hän huomaa Séraphinen lahjakkuuden ja lupaa auttaa Séraphinea saamaan maalauksensa Pariisin gallerioihin. Mutta ensimmäisen maailmansodan ja suuren pörssiromahduksen takia Uhde joutuu hautaamaan suunnitelmansa ja lähtemään Ranskasta. Hän kuitenkin palaa kolmentoista vuoden jälkeen, ja hämmästyksekseen saa tietää Séraphinen yhä maalaavan. Tällä kertaa hän pystyy täyttämään lupauksensa, ja Séraphine saa tunnustusta taidepiireissä.

Séraphine ei kuitenkaan itse pääse nauttimaan työnsä hedelmistä. Hän ei osaa pitää huolta saamistaan rahoista, ja hänen mielenterveyden ongelmansa, jotka ilmeisesti ovat olleet läsnä koko hänen elämänsä ajan, pahenevat psykoosiksi. Séraphine eli elämänsä kymmenen viimeistä vuotta mielisairaalassa.

Elokuva on rytmiltään hidas ja mietiskelevä, ja antaa kauniisti tilaa Ranskan maalaismaisemille ja Séraphinen hiljaiselle kiihkolle. Yolande Moreau tekee häkellyttävän hienon suorituksen syrjäänvetäytyvänä mutta luomisvoimaisena taiteilijana. Ja tietysti elokuva tekee hienon työn nostaessaan esiin unohdetun maalarin, joka olisi toisenlaisissa olosuhteissa saattanut nousta yhdeksi suurimmista ranskalaisista taiteilijoista. Itsekin innostuin Séraphine de Senlis'n taiteesta nähtyäni tämän elokuvan.

 

Séraphine de Senlis'n maalaukset ovat täynnä värikylläisiä kukkia, puita ja hedelmiä. Ne ovat kuitenkin kaukana rauhallisista asetelma- tai maisemamaalauksista, vaan taiteilija tuntuu maalanneen esiin elämän ikuisen voiman, joka läpäisee pienimmätkin ja herkimmätkin kasvit. Séraphinen maalaukset kuhisevat ja kihisevät elämää - kukat ja hedelmät ovat kuin kiemurtelevia toukkia ja hyönteisiä, jotakin floran ja faunan sekaista tuntematonta, uutta elämänmuotoa. Ne tuntuvat imaisevan katselijan sisäänsä pyörryttävällä voimallaan.

Helene!

Ateneumissa on 14.10. asti esillä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) juhlanäyttely, jossa on esillä yli 300 teosta Schjerfbeckin yli 70-vuotisen uran ajalta. Näyttely oli, kuten saattoi odottaakin, häkellyttävän kaunis ja hienosti ripustettu, mutta laajuutensa takia myös melko uuvuttava. Oman väsyttävän lisänsä antoi ihmistungos, joiden takia lempitaulujensakaan edessä ei jaksanut viivytellä kovin kauaa, kun remuavat eläkeläisjengit riekkuivat korvanjuuressa. Näyttely on kuitenkin viimeisen viikon auki pidennetyillä aukioloajoilla, joten jos sen aikoo katsastaa, kannattaa valita vähän myöhäisempi aika.

Näyttely alkaa Schjerfbeckin 1880-luvun realismin tyylisuuntaa edustavilta historia-aiheisista maalauksista. Niissä kuitenkin näkyy jo nuoren Helenen kiinnostus nimenomaan yksilön, usein naisen tai lapsen, kuvaamiseen. Samoin kiinnostus muotokuvien ja asetelmien maalaamiseen oli jo syttynyt. Kävin melko nopeasti läpi nämä historia- ja uskonnolliset maalaukset sekä Helenen Ranskan-vuosien naturalistiset maalaukset, ja siirryin 1900-luvun alkuvuosikymmenien teoksiin. Tässä vaiheessa Helenen ilmaisu muuttui ulkoisesti yksinkertaisemmaksi, mutta tunteeltaan syvemmäksi. Väripinnat kasvoivat tasaisiksi ja suuriksi, ja Helene raaputti ja hioi öljymaalaustensa pintaa poistaakseen kiillon ja luodakseen utuisia, hehkuvia pintoja.

Helene Schjerfbeck: Sirkustyttö, 1916

Helene Schjerfbeck: Punaiset omenat, 1915

Kiehtovinta oli seurata Helenen omakuvien sarjaa läpi vuosikymmenten. 1880-luvun omakuvien rusoposkinen tyttö muuttui vähitellen yhä kulmikkaammaksi ja värittömämmäksi. Valitsemistani kuvista kolmessa ensimmäisessä (1884-1885, 1912 ja 1915) Schjerfbeck on pukeutunut vaaleaan, hänen hiuksensa ovat kiharat ja hieman kurittomat. Vaikka omiin ajatuksiinsa vaipuneen Helenen katse suuntautuu katsojan ohi, poskilla, huulilla ja korvilla palaa kuitenkin sisäisestä palosta kertova puna.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1884–1885

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1912

Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva, 1915

Neljännessä ja viidennessä omakuvassa (1934 ja 1937-44, josta löysin vain huonolaatuisen kuvan) väri on paennut taiteilijan kasvoilta ja vaatteista. Viidennessä kuvassa väriä ei ole enää edes taustalla, vaan ainoastaan enää pikku hiukkanen paletilla. Eniten on valkeaa ja sinistä, hengen ja aineettoman värejä (sekä samaan aikaan itsenäisyyttään puolustavan Suomen värejä), räiskyvää keltaista enää vain hiukkanen, ja intohimon punaa niin vähän, että sitä tuskin huomaa.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1934

Helene Schjerfbeck: Omakuva paletteineen, 1937-44

Punatäpläisessä omakuvassa ennen niin räiskyvää luovuuden punaa on vain pieni häivähdys huulella. Taiteilija on enää mustapukuinen, hiukseton, luurankomainen hahmo, joka näyttää lähes läpinäkyvältä. Helenen viimeiseksi jääneessä omakuvassa jäljellä ovat vain karut hiilellä piirretyt ääriviivat. Läsnä ovat enää musta ja valkoinen, kuoleman ja ikuisuuden sävyt.

Helene Schjerfbeck: Punatäpläinen omakuva, 1944

Helene Schjerfbeck: Omakuva, valoa ja varjoa, 1945

Erityinen sensaatio oli tietysti ennen tuntemattoman Schjerfbeckin teoksen löytyminen toisen maalauksen alta. Molemmat olivat loppuun asti tehtyjä, mutta jostakin syystä Schjerfbeck oli päättänyt peittää nyt löytyneen maalauksen ompelemalla myöhemmän maalauksen aiemman päälle. Tämä herätti heti mielenkiintoni ja kyseinen mysteeri jäi kummittelemaan tajuntaani. Mielestäni vanhempi, äitiä ja lasta kuvaava teos on merkittävämpi kuin myöhempi Raaseporin maisema. Varmasti Schjerfbeck, niin kuin useimmat ajan taiteilijat, maalasivat toisinaan vanhan teoksensa päälle uuden, varsinkin kun talous oli tiukilla tai materiaaleja ei jostain syystä saanut. Tai jos vanha teos ei miellyttänyt, se oli helppo hävittää. Mutta miksi ommella uusi teos vanhan päälle? Schjerfbeck selvästi piti vanhaa maalausta säilyttämisen arvoisena, mutta halusi jostain syystä peittää sen. Miksi?

Miksi Helene Schjerfbeck piilotti tämän maalauksen?

Kun näin tämän teoksen näyttelyssä, tiesin kyllä, miksi itse piilottaisin kyseisen maalauksen, jos olisin sen tekijä. Tuon lapsen katse nimittäin tuntuu sisältävän tuhat tunnetta ja kysymystä. Se on hyvin voimakas, se tunkee läpi ja vaatii. Ehkä lapseton Schjerfbeck ei kestänyt tätä katsetta, muttei voinut sitä tuhotakaan.

Syysaurinkoa

Viime viikonloppu oli pitkästä aikaa stressitön ja rauhallinen, koska olin saanut tehtyä kaikki läksyt ynnä muut opiskelujutut valmiiksi viikon aikana. Harvinaista minulle, yleensä teen asiat vasta viime hetkellä. Sunnuntaina olikin pitkästä aikaa aurinkoinen, sateeton iltapäivä, ja lähdin kävelylle Vanhankaupunginlahdelle. Matka kulki läpi Annalan kartanon puutarhan, ja ihastus! Puutarhan laidalla käyskenteli maailman suloisin pieni valkoinen poni, joka oikein hohti auringossa.

Taikaponi! Tai ainakin poni.

Olisi tehnyt mieli silittää sitä, mutta en uskaltanut. :D Kaikki hevosensukuiset on vähän pelottavia, tuntuu aina että kohta ne potkaisee tai ainakin puree.

Pitkän kävelylenkin jälkeen oli ihana palata kotiin mausteisen keiton lämmitettäväksi. Tein Hesarin ohjeesta vähän muokattua mausteista porkkanakeittoa, nams. Ohje kotikokeille:

Mausteinen porkkana-omenakeitto
(3-4 annosta)

700 g porkkanaa
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 omena
1 rkl raastettua tuoretta inkivääriä
1 rkl öljyä
1 l vettä
2 rkl kasvisfondia
1 tl kuminaa
1/2 tl kanelia
1/2 tl muskottipähkinää
1/4 tl cayennepippuria
1 dl turkkilaista jogurttia
suolaa, mustapippuria

Kuori ja pilko porkkanat, sipuli ja valkosipuli. Kuori ja pilko omena. Kuumenna kattilassa öljy ja kuullota sipuli, valkosipuli ja inkivääri. Lisää porkkana ja kuullota hetki. Lisää vesi, fondi, omena ja mausteet. Kiehauta ja anna porista keskilämmöllä noin puoli tuntia tai kunnes porkkanat ovat kypsiä. Lisää hieman vettä, jos keitto vaikuttaa liian sakealta. Soseuta tehosekoittimella (blenderi ajaa hyvin asian), kuumenna tarvittaessa uudestaan ja lisää joukkoon jogurtti. Mausta suolalla ja mustapippurilla maun mukaan.

Tämän viikon olenkin sitten vain tehnyt koulujuttuja, ja eilen katsastin Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Se oli kaunis mutta uuvuttava, mutta siitä voisin kirjoittaa erikseen myöhemmin.

Kaikkea kaunista ja kimaltavaa

Perustin tämän blogin sillä ajatuksella, että se toimisi vastavoimana kaikelle sille ikävälle, mitä elämä joskus (tai minun tapauksessani usein...) tuo tullessaan. Olisi helppo vetää peitto pään yli, vajota itsesääliin ja unohtaa kaikki se kaunis, joka harmittavan usein hautautuu ikävien asioiden alle.

 

Ehkäpä tämä blogi pystyy toimimaan minulle, ja toivottavasti muillekin, muistutuksena elämän kauniista puolista. Joskus on saatava ripaus eskapismia selvitäkseen arkielämän tomusta.